maanantai 31. elokuuta 2015

Loppu


365 päivää.
Mä tein sen.

Mä olin vuoden viinatta.

Mitä kaikkea onkaan mahtunu tähän uskomattomaan, raittiiseen vuoteen?

Paljon.
En oikeen tiedä mistä alottaa.
Mitä mä oon kertonu?
Sanonu?
Kirjottanu?

Mitä oon unohtunu vai oonko mitään? 

Kun mä alotin tän mä olin vaan tyhjä kuori.
Tunteeton.
Rikki ja pelkojeni kanssa tosi yksin.


Mä oon pitäny videoblogia, mutta vaan itelleni.
En oo koskaan kattonu yhtään niistä pätkistä.
Katoin ne tänään läpi.
Viiden minuutin pätkiä tästä vuodesta.

Kaikki oli aluks tosi hyvin.

Kaikki tunteet iski muhun kolmannen kuukauden kohdalla kerralla.

On yks video jossa mä itken. Vaan yks.

Mä en oo koskaan nähny itseäni itkemässä.

Niin surullisen näkönen ihminen.
Mä olin surullinen, koska tajusin kuinka monta ihmistä mä tuun menettämään raittiuden takia.
Mä tajusin, ettei kukaan enää kutsu mua mihinkään.
Mä tajusin, et istun vaan viikonloput himassa ja tuijotan seiniä.
Mä tajusin, et näille ihmisille, näille joita mä oon kutsunu mun kavereiks, mä en jostain käsittämättömästä syystä oo enää mitään jos mä en juo. Mä tajusin, et nää ihmiset kutsu mut paikalle vaan, koska mä oon hauskaa seuraa ja juhlien ilopilleri. Mä tajusin, ettei mun seura kiinnosta koska ne luulee, et mä oon hauska vaan pullo kädessä.
Mä tajusin, et tän jutun kanssa mä oon harvinaisuus.
Mä oon yksin. 
Ja mä itkin.

Ja yhtäkkiä mä en enää itkeny.
Videon lopussa mä tajusin jotain paljon tärkeämpää.
Ei nää ihmiset oo mun kyyneleiden arvosia.
Ja niin, pala palalta, mä aloin kasaamaan mun elämää uudelleen.
Raittiuden ympärille.

Ja vittu.
Missä mä oon nyt?
Mitä mä oon tehny tän vuoden aikana?
Ihan uskomattomia juttuja.
Asioita joista mä en osannu ees haaveilla.
Asioita joihin mä en ois kyenny jos en ois alottanu tätä. 
Mä tuotin loppuunmyydyn näytelmän. Mä pääsin kouluun. Mä sain palkkaa videobloggaamisesta. Mä opin nöyryyttä epäarvostettujen töiden edessä. Mä olin radiossa. Mä oon tavannu uskomattomia ihmisiä. Mä oon luonu uusia ystävyyssuhteita ja syventäny vanhoja. Mä perustin, varsin lyhytkestoisen mut vielä paluun tekevän, hyväntekeväisyysprojektin. Mä tein hyväntekeväisyystyötä. Mä pohdin mun omaa elämää. Mä oon saanu ihailla upeita ihmisiä mun ympärillä. Mä oon eläny terveellisemmin ja voinu hyvin. Mä oon löytäny uusia lempipaikkoja, uusia lempikirjoja, uusia lempiteoksia. Mä opettelin uuden soittimen. Itseasiassa kaks. Mä oon rakastunu asioihin jotka on mulle tärkeitä uudelleen.
Mä hyväksyin, et mullakin on tunteita.

Ja mä oon kirjottanu. Kirjottanu itelleni. Teille.
Ja mä oon saanu niin paljon tukea, kannustusta ja rakkautta ettei pieni ihminen ymmärrä.
Kiitos.
Kiitos teille kaikille. Ilman teitä, tää matka ei ois ollu näin suuri. Näin tärkeä.

Kiitos kommenteista.
Kiitos jokaisesta viestistä.
Kiitos, että kerroitte teidän omista kamppailuista.
Kiitos teille kaikille jotka ootte avannu mun blogin edes kerran.
Ennen mä pelkäsin tunteita ja nyt mä oon niitä täynnä.

Iloa, haikeutta, kiitollisuutta, onnea, pelkoa ja toivoa.
Uskoa siihen, et tää on pysyvää. Tää hyvä olo. Ja tää onni.  
Sanat ei ulotu tähän.
 Tuntuu, et siitä on ikuisuus kun tää alko ja samalla tuntuu et mä join viimesen olueni eilen.

Ja mitä nyt?

Rehellisesti,
      mä en tiedä.
Mä en tiedä mitä tulevaisuus tuo.
Mut ainakin yhden höyhenenkevyen humalan mä aion juoda.
Ja mä aion todistaa itelleni, et mä pystyn hallitsemaan itseni.
Juomiseni.
Mutta en tänää.
Tänään korkki pysyy vielä kiinni.
Koska mitä mä oikeesti olisin oppinu, jos päättäisin, että se päivä kun mä alotan on maanantai?
Millanen ihminen mä olisin jos heti ensimmäisen tilaisuuden tullen menisin kouluun darrassa?
Mitä se kertois kaikesta tästä?
Mitä se kertois musta?
Heikkoutta.
Ja sitä mä en oo. Sitä mä en enää koskaan aio olla.

Alkoholi on ja tulee aina olemaan mun suurin heikkous, mutta mä aion olla voittaja.
Mä aion nousta sen yläpuolelle.
Mä en oo absolutisti.
Mut mä en myöskään ole alkoholisti.
Mä oon ihminen.
Haavoittuvainen mut onnellinen.  

Millon mä sit korkkaan?
5.9. Sinebrychoffin puistossa klo 20:38.
Tän kuuluu päättyä siellä missä tää alko.
Ja kuka tahansa on tervetullut paikan päälle.
Tuttu ja tuntematon, ennen tai jälkeen korkkaamisen.
Koska must ois ihanaa puhua teidän kanssa.
Tavata teidät.
Puhua mun vuodesta ja puhua teidän elämästä.
Kuulla teidän tarinat ja jakaa teidän kanssa se hetki kun tää loppuu.
Yhdistää yhden ohikiitävän hetken meidän elämät.
Jakaa teidän kanssa mun uusi alku. 
Tää blogi on nyt tässä.
Tää on viimeinen kirjoitus jonka mä kirjotan.


Mä tein sen.
          -H




2 kommenttia:

  1. <3

    En pääse fyysisesti paikalle, mutta tässä *iso virtuaalihalaus* TEIT SEN!

    Haluun muistuttaa, että oot rohkee ja hauska selvinkin päin :) Oot saavuttanu paljon ja kaikkee hyvää on vielä eessäpäin.

    Kesti itelläkin aikaa huomata alkottoman vuoden aikana, miten elämä oli pyöriny alkoholin ympärillä, eikä se todellakaan oo nättiä.

    Sit vuoden jälkeen piti yhtenä viikonloppuna juoda ja kauheet itkuräkäkännithän niistä tuli, kun otti samaa tahtia kun ennen alkottomuutta! Ja sit tulikin herättyä taas vessan lattialta.... Ja herättyä uudelleen siihen ajatukseen, et tää suhde ei oo ihan kunnossa. Ajattelin että lopetan alkoholin käytön kokonaan.

    Päätin kuitenkin, että jatkan järjen kanssa. Tämä järjestelmä on toiminut nyt pari kuukautta. Tosin päätin myös, että jos tän jälkeen kuppi rankemmin kaatuu niin loppuu se vähäkin käyttö.

    Muttamutta...

    Tästä ne suuret selvät seikkailut vasta alkaa! :D

    T. Annika (toivottavasti ei ollu kauheen sekalainen sepostus)

    VastaaPoista
  2. Siis ihan mahtava blogi ollu!! Löysin sut youtubesta vasta nyt ja oon surullinen ku en aijemmin. Oon tosi onnellinen sun puolesta, kaikesta mitä oot kokenu ja ymmärtäny, vaikken voi oikeesti tietää mille se tuntuu.
    Mutta mun motto onkin:
    Elämä on täynnä taisteluja ja sotia, mutta kyllä mukaan mahtuu myös huonoja hetkiä.

    Eli niinkuin huomasit, oli myös sun "kamppailu" silti ihanaa, ja todellakin sen arvoista!!!

    VastaaPoista