Tosi onnellinen.
Kiitollinen.
Tänään mä oon lukenu läpi kaikki teidän kommentit.
Kaikki jaot.
Kaikki kommentit jaoista.
Kaikki viestit.
Ei yhtään negatiivista.
Ei yhtään vastaan nousevaa sanaa.
Puhdasta uskoa ihmisyyteen.
Oon aika sanaton.
Mut aion nyt löytää sanoja.
Se, miten paljon huomiota mun ja Ritvan kohtaaminen on saanu on käsittämätöntä ja absurdia.
Mun on vaikee ymmärtää tätä kaikkea. Vaikee käsitellä tätä kaikkea.
Mä oon aina ollu ihminen joka uskoo kohtaloon.
Siihen, et kaikki tapahtuu tarkotuksella.
Et kaikella on merkitys.
Ja tän piti mennä nyt just näin.
Koska ilman tätä mä en ehkä ois tarttunu tähän aiheeseen ja nyt mun on vähän pakko.
Tätä mä en voi jättää roikkumaan.
Tosi moni teistä sanoi, et Bussiralli avas teidän silmät mahdollisuuksille.
Elämän pienille iloille ja itseluoduille onnen hetkille.
Joten mä pyydän teiltä enää tätä:
Tervehdi sun naapuria.
Hymyile tuntemattomalle julkisissa.
Pistä sun puhelin taskuun ja ihmettele maailmaa.
Istu välillä vieraisiin pöytiin.
Laula ja tanssi keskellä kaupunkia.
Auta jotain joka tarvii apua.
Tutustu joka päivä uuteen ihmiseen.
Elä jokainen hetki niin ettei sun tarvii koskaan miettiä et "mitä jos".
Koska jossittelu ei auta.
Mäkin unohdin sen hetkeks.
Mä kuljin kasvot katukivetyksiä tutkien ja kuulokkeet korvilla.
Mä unohdin kohdata ihmisiä.
Mikä sit muuttui?
Mikä sai mut muistamaan et mun ympärillä on hirvee määrä ihania ihmisiä joita mä en vielä tunne?
Pikku Prinssi - Naiviuden puolustus
Esitys joka muutti kaiken.
Muuttaa edelleen kaiken.
Me ollaan tehty esitys pienistä ihmisistä isojen ihmisten maailmassa.
Ja se sai mut muistamaan et mä en oo pieni ihminen täällä yksin.
Mun läheisiä ei oo vaan ne ihmiset joita mä nään joka päivä, joita mä kutsun mun perheeks tai ystäviks.
Mun läheisiä on ne ihmiset jotka on sillä hetkellä lähellä.
Hän kenen viereen mä istun bussissa ja hän kenen edessä mä seison kassalla.
Hän joka katsoo mua silmiin kadulla ja hän joka hipasee mua vahingossa.
Hän jonka kanssa mä vaihdan sanoja ja hän jonka kahvikupista mä juon.
Ja mä toivoisin, et ainakin osa teistä joihin bussiralli, penkkikilpa, Ritva ja minä vaikutettiin ryhtyis mun läheisiks tunniksi ja kahdeksikymmeneki minuutiksi.
Tää ei oo mainos.
Tää on vilpitön kehotus.
Tuu kattomaan.
Koska kuten ohjaajamme Pauli Patinen sanoi:
Teatterilla voi ja vittu pitää voida vaikuttaa ihmisiin.
Ja tää esitys vaikutti muhun.
Ja se on vaikuttanu moniin niistä kahdestasadastakymmenestä ihmisestä jotka onnekkaasti mahtuivat katsomaan sitä Huopalahden asematilaan heinäkuussa.Ja ilman tätä esitystä, bussirallia ei ois ehkä koskaan syntyny.
Tän esityksen voi nähdä vielä kolmesti.
Enää kolmesti.
Viimeisen kerran koskaan Mustikkamaan Kesäteatterissa 11.8. klo 16
Mustikkamaalla lipuista sä maksat just sen verran kun sä pystyt.
Sen verran kun sä haluat.
Sen verran kun sun tulot antaa periks.
Me otetaan kiitollisena vastaan jokainen pienikin lahjoitus.
Ja me otetaan maksuna vastaan vaikka vaan hymyn, jos se on se mihin sä pystyt.
Koska teatteri kuuluu kaikille.
Varaa liput joko naiviudenpuolustus@gmail.com tai 041 7077363.
Jos sä laitat sähköpostia, jos sä soitat, mä oon se joka sulle vastaa.
Ja mä oon äärimmäisen liikuttunu, todella onnellinen ja ikuisesti kiitollinen et sä haluut tulla jakamaan meidän esityksen viimeset hetket mun kanssa.
Elämä on ralli mut meidän ei tarvii kiiruhtaa.
Eletään sen mukasesti.
Facebook-tapahtumat:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti